Sairaan lapsen vanhempien sammakoille

Länsi-Uusimaassa lauantaina, 28.5.2016, oli mielipidekirjoitus, joka toi vanhoja tunteita ja muistoja pintaan. Monia muistoja, joita vaalin, mutta myös monia muistoja, joita en haluaisi muistaa. Monia tunteita, joita en haluaisi enää kokea.

Muistan, miltä Pyry tuntui sylissä, muistan sen tunteen, jonka hän herätti minussa, sen pohjattoman rakkauden. Muistan sen, miltä tuntui, kun maailmani romahti. Kun hän lakkasi hengittämästä. Kun MediHelin lääkäri sanoi, että olemme yrittäneet kaikkemme, mutta hän on ollut jo liian kauan hengittämättä, hänen aivonsa ovat olleet liian kauan ilman happea.
Muistan, kun meidät kutsuttiin kardiologin luokse, joka halusi selittää meille ruumiinavauksen tulosten tultua, mikä Pyryllä oli. Muistan, miten hän sanoi meille "nyt pitää muistaa, että tässä surraan sairasta lasta".
Muistan, kuinka 7 kuukautta Pyryn menehtymisen jälkeen esimieheni (kahden lapsen äiti) sanoi minulle, että kyllä sun pitäisi jo päästä sen yli.
Työpaikkalääkäri totesi minulle, kuultuaan minkäikäinen Pyry oli menehtyessään, että "kauheaa, siinä ajassa siihen on ehtinyt jo kiintyä"


Vaikka nuo ylläolevat ovat jo kauan sitten sanottuja, tulee ne välillä mieleen. Sille ei voi mitään, että kaikki eivät osaa kohdata surevaa, harva osaa oikeasti sanoa mitään. Pyryn menehtymisestä on kulunut aikaa. Silti olen aina hänen äitinsä. Silti vielä tulee vaikeita päiviä.

Sille kardiologille, joka totesi meille, että suremme sairasta lasta, olisin halunnut sanoa, että me emme tienneet hänen olevan sairas, kukaan ei tiennyt, ja vaikka olisi tiennyt, se on aivan sama! Sairas tai terve, mitä väliä?
Entiselle esimiehelle, joka totesi, että pääse jo yli, olisin halunnut sanoa vaikka mitä, mm sen, että kuinkahan nopeasti sinä pääsisit siitä yli, mutta parempi varmaan edelleen olla tästä hiljaa.
Työpaikkalääkärille, joka totesi, että siinä ajassa ehtii jo kiintymään, totesin, ettei "se" ole koiranpentu. Kiintymys tapahtuu jo huomattavasti ennen syntymää. Todennäköisesti hän sen tietää, mutta ei osannut kohdata surevaa.
Ja mä muistan ne tuskan tunteet, edelleen. Kuinka itse ei saanut hengitettyä ja kuitenkin yritti hengittää, kuinka kuuli nuo kaikki sanat ja yritti muistaa, että he eivät tiedä, miksi noita sanoja sanovat. Kuinka oli täysi työ kestää tuska ja yritti kestää vielä sanat.


Ammatti-ihmisille toivon enemmän koulutusta vuorovaikutuksessa ja surevan kohtaamisessa.
Kanssasiskoille ja -veljille toivon voimia. Voimia arkeen ja voimia sammakoiden vastaanpomppimisille. Niitä ei voi estää. Olen siitäkin pahoillani.


Tässä mielipidekirjoitus, kiitos hänelle kauniista sanoista

"Erilainen lapsi on ollut elämäni suurin onni, ilman häntä en olisi niin paljon nähnyt." Muun muassa näin kirjoittaa nimimerkki Piilomaan Pikku Aasi Länsi-Uusimaan mielipidesivulla lauantaina 28.5. julkaistussa Kirje äitiydestä -kirjoituksessaan.
Kirjoituksessaan äiti muistelee, kuinka hän 25-vuotiaana ensisynnyttäjänä kohtasi kätilön pelästyneen katseen ja sai vastaukseksi "No, kun tämä on tällainen". Äiti kuvaa arkea erilaisen lapsen kanssa sekä yhteiskunnan ja muiden ihmisten suhtautumista lapseen. Ennen kaikkea kirjoittaja rohkaisee muita erilaisten lapsien äitejä: "Te selviätte. Yhdessä te selviätte. Koska ihminen on vahva, viisas ja oppivainen, koska rakkaus on ehdoton."
Kirjoituksessaan Piilomaan Pikku Aasi viittaa keskiviikkona Länsi-Uusimaan mielipidesivuilla julkaistuun kirjoitukseen "Kirje nuorelle äidille", jossa kirjoittaja rohkaisi vauva-aikaa eläviä nuoria äitejä muun muassa kirjoittamalla "Sinäkin selviät: Terve lapsi on lahja. Vaativa mutta rakas. Juuri kun luulet nääntyväsi väsymykseeen, tämä hyväkäs hymyilee ja sinä olet onnellinen. Vaikkakin väsynyt."
Tässä nimimerkki Piilomaan Pikku Aasin kirjoitus kokonaisuudessaan:
"Myös sairas lapsi on lahja. Siitäkin sinä selviät. Te selviätte. Yhdessä te selviätte. Löydätte tienne yhdessä. Myös ilman apua. Koska ihminen on vahva, viisas ja oppivainen, koska rakkaus on ehdoton. Uskalla uskoa itseesi, äiti! Kuuntele sisäistä ääntäsi!
Kun lapsen synnyttyä kohtasin kätilön pelästyneen katseen, kun 25-vuotiaana ensisynnyttäjänä kävin hänen kanssaan keskustelun: ”Mikä on?” ”No, kun tämä on tällainen.” ”Onko vauva hengissä?” ”On.”
Ne sanat eivät unohdu koskaan. Se tilanne ei unohdu koskaan. Mutta silloin tietää, että kaikki on mahdollista, että on valmis äidiksi, että vastuu on annettu oikealle henkilölle, kun ei edes kiinnosta, mikä on ”tällainen” vaan ainoastaan se, että lapsi on hengissä. Heittäkää tänne mitä vaan, me kyllä selvitään. En minä tällaista vaihtoehtoa ollut ajatellut, mutta kuinka moni on, ennen kuin alkaa lasta harkita?
Kolmen kuukauden koliikkivalvomiset, hammasvalvomiset, sairausvalvomiset, sairaalasängyn vierellä valvomiset on helppo kestää, vaikka raskasta onkin, kun kuitenkin suurimpana huolena on aina, nyt ja tulevaisuudessa se, kuinka lapsi selviää tässä maailmassa.

Kuinka kannan häntä yli vaikeuksien?

Kuinka yritän antaa kunnialla hänelle vammastaan huolimatta kaikki ne mahdollisuudet elämään jotka ”terveillä” lapsillakin on? Kuinka kannan häntä yli vaikeuksien, kuinka kuljen rinnalla ilossa ja surussa, viisaasti, sopivasti kannatellen, ei liikaa, ei liian vähän.
Kuinka kerron hänelle ihmisten asenteista ja siitä, että aina löytyy joku, jolla on asiat vielä huonommin täysin ilman omaa syytään. Kuinka kerron maailman kovuudesta, hänen arvokkuudestaan ja muidenkin arvokkuudesta, siitä, ettei meistä kukaan ole syyllinen siihen, ettei hän saanut syntyä terveenä.
Kuinka käsittelee leijonaäidin sydämessään pimeinä hetkinään sen tosiasian, että suurin osa saa terveen lapsen jopa ilman mitään edellytyksiä pitää lapsi terveenä. Kuinka moni omalla välinpitämättömyydellään ja itsekkyydellään ”pilaa” sen hänelle annetun täydellisen terveen lapsen, kirjoittamattoman taulun, jonka pintaan riivitään monta rumaa asiaa.
Tämäkin on tullut keskusteltua myös sen oman ”tällaisen” lapsen kanssa. Että kuinka onnellinen hän saa kuitenkin olla siitä, että hänen ei niin täydelliseen tauluunsa on kirjoitettu asioita rakkaudella ja viisaudella, maalaisjärjellä, yhdessä.
Se on hänen taulunsa, ei minun äitinä pidä sitä sotkea. Ei niin kuin useilla on tapana sanoa, että ”parhaani olen yrittänyt” vaan että ”parhaasi olen yrittänyt”, ne on kaksi aivan eri asiaa.
Ei minua äitinä kukaan ole auttanut. Tukiverkot ovat satojen kilometrien päässä. Mies töissä pitkää päivää.
Yhteiskunta ei apuaan tyrkytä, päin vastoin. Neuvolassa jo aikanaan todettiin, että ei tästä lapsesta mitään tule. Koulussa ei ole annettu mitään tukea, tavallaan toinen koulupäivä on käyty joka päivä kotona koulun jälkeen, että oppi on mennyt perille. Yksin tai oikeammin kaksin tästä on selvitty. Kohta vietetään lakkiaisia.
Jokainen epäilevä sana ja tuijotus on vaan lisännyt voimiani. Kirkkainta kultaa minulle äitinä on ne hetket, kun näen lapseni onnellisena. Kun hän pienenä oppi uusia asioita, kun hän nyt onnistuu tekemisissään, kun hänellä on tulevaisuudensuunnitelmia, kun hänellä on suurisydämisiä ystäviä lähellään, hänellä on kaikki hyvin.
Kiusaajistakin on tullut kavereita, kun ovat ennakkoluuloiltaan uskaltaneet tutustua. Olen aina sanonut, että kyllä muut huomaa, kuinka hyvä tyyppi olet, kunhan vaan jaksat odottaa ja olet oma itsesi. Tosin se vaatii lapselta hirmuisen anteeksiantavaista sydäntä. Toisen posken kääntämistä, mutta ei itsensä siitä syyttämistä.
Luotan aina vaikeimmallakin hetkellä siihen, että lapsestani tulee pärjäävä aikuinen. Enempää en ole koskaan lapselleni toivonut, kuin sen, että hän osaisi pitää oman lapsenpuhtaan rakastavan sydämen avoinna tälle maailmalle. Kolhuilta ei voi välttyä, mutta sydämen rakkaus ja viisaus voi silti säilyä.
Kun perusta on vahva ei talokaan huoju. Se, kuinka paljon se on äitinä minulta vaatinut on yhdentekevää, koska lapsissa on tulevaisuus. Äitiys on elämäni tärkein asia. En tiedä olenko onnistunut. Erilainen lapsi on ollut elämäni suurin onni, ilman häntä en olisi niin paljon nähnyt.
Halaus kanssasisarille."

Anttilan koulun korjaus etenee joustavalla aikataululla

Länsi-Uusimaa kirjoitti Anttilan koulun peruskorjauksen kulusta ja oli jutussa kuviakin. Aika pahoja kuvia.


http://www.lansi-uusimaa.fi/artikkeli/394172-anttilan-koulun-puretuista-seinista-paljastui-karmiva-naky

Kuvien perusteella purkutyössä ei tarvita hengityssuojia? Toki varmaan juuri kuvan oton aikana oli vain tällä kertaa jäänyt suoja pois.

Olisin aiemmin myös ollut aika huolissani siitä, että koulun sanotaan olevan valmis jo ensi keväänä. Miksi pitäisi olla niin kiire? Saadaanko tuollaisella kiireellä mitään hyvää aikaiseksi? Hyvää varmaan joo, mutta kuinka kestävää? Olisin ollut huolissani, jos en olisi saanut tietoa, että aikataulu on joustava. Jos näkyy ongelmia, aikataulu joustaa.

Nyman arvioi, että seinät on muurattu kiireesti urakalla, jolloin rakennusvirheiden mahdollisuuus on kasvanut. Urakoitsijan vastuun raja on 10 vuotta. (L-U linkki ylhäällä)

Huolissani olen myös siitä, että rakennus on vaurioitunut pahasti. Onko järkevää purkaa ja
korjata ja putsata? Luotan kyllä tämän projektin projektipäällikköön, mutta kuinka hyvin saadaan puhdistettua saastunut rakennus? Asiantuntijoita on ollut valtakunnan ykkösluokkaa suunnittelemassa peruskorjausta ja se on todella upeaa, että on otettu täyskäännös edellisiin vuosiin nähden koulujen kunnon suhteen.  Silti suonette epäilyksen. Tästä putsauksesta olen edelleen huolissani. Mutta kuten edellä on todettu, aikataulu joustaa. Ehkä nämäkin ongelmat nähdään tekovaiheessa.

Olen hyvin huolissani putsaamisista ja minua ei saa siitä vakuuttuneeksi, ainakaan kovinkaan helposti. Jos pystytään näyttämään kiistatta toteen sen olevan hyvän metodin ja toimivan ratkaisun, niin mielelläni otan vakuuttelut ja tiedon vastaan, mutta en usko kenenkään pystyvän kiistatta sitä osoittamaan. Ehkä tutkin asiaa lisää, jotta löydän lisää tätä tukevaa tietoa.

Monikaan monikemikaaliyliherkkä ei voi astua sellaiseen rakennukseen, jossa on joskus ollut ongelma, oli se miten "putsattu" tahansa. Ongelma voi jäädä muhimaan vanhoihin rakenteisiin. Tosin vielä ei ole pystytty osoittamaan, että MCS (monikemikaaliyliherkkyys) olisi kovin iso ongelma Suomessa. Vielä pystytty osoittamaan. Kuinka moni näissä kouluissamme ja päiväkodeissamme altistunut on sairastunut tähän?

Millä tavalla tullaan turvaamaan se, että korjatussa koulussa on paremmat edellytykset kuin edellisessä? Tullaanko nyt rakennusvaiheessa asentamaan älyanturit rakenteisiin? Anturit "haistavat" mm rakenteissa, lämpötilassa ja sisäilmassa tapahtuvia muutoksia.

– Julkisivun tiilimuuraukset ovat sen verran pettäneet, että siellä on halkeamia ja myös sadevettä on päässyt seinän sisään. (L-U linkki ylhäällä)

Esimerkiksi vuonna 2012 on jo otettu näytteitä ulkoseinän kosteusrasitusten vuoksi. Silloin ei ollut  luokkahuoneen sisäpihan puoleisessa ulkoseinän alaosassa havaittu poikkeavia pintakosteuslukemia. Ulkoseinän eristetilasta otettiin kahdesta kohtaa villanäytteet.
Tuolloin arveltiin, että kastuminen johtuu todennäköisesti

•  viistosateen aiheuttamasta kosteusrasituksesta  
•  myös läpivientien puutteellisesta tiiveydestä  
•  tuuletusreikien väärästä kaadosta 

Suositeltavat toimenpiteet:

• Ulkoseinän sisäpintaan tehtyjen reikien asianmukainen korjaus  
• Ulkopuolella julkisivutiilen läpivientien tiivistys
• Julkisivutiilen tuuletusaukkojen kaadon korjaus eristetilasta ulos 

Onko toimenpiteitä silloin tehty? Ja jos on, niin silti nyt pitääkin tehdä järeämpiä toimenpiteitä.
Menneellehän me emme voi tehdä mitään. Mutta me voisimme tehdä tulevaisuudelle.

Joten, annetaan menneiden olla. Anttilaa puretaan, annetaan työntekijöiden tehdä hyvää työtä, projektipäällikkö hoitaa valvonnan ja me hoiamme lapsemme ja tuemme kaupunkia nyt tässä valtavassa työssä saada meidän koulumme kuntoon. Sillä nyt ollaan oikeassa suunnassa.

Lohjan lähidemokratia, kehitystä tulee tapahtumaan?

Eilen kokoustimme kevään viimeisen alueiden johtokunnan kokouksen.
Kokouksessa käsittelimme vuodenvaihteessa aloittavien uusien toimialojen työpajoja, joissa kuntalaiset olivat avainasemassa osallistumassa. Nämä työpajat ovat todella hyviä keinoja osallistaa asukkaat ja viranhaltijoiden saada suoraa palautetta ja kehitysideoita suoraan käyttäjiltä. Ja mikä mahtavinta, korkeimmat viranhaltijat ovat olleet ideoimassa näitä ja olivat itse mukana työpajoissa. Jalkautuminen alkaa lupaavasti.

Käsittelimme myös pyynnöstäni kaupungin kiinteistöjen tilaa ja sisäilma-asioita. Kaupungilla on surullinen tilanne kiinteistöjen kunnon ja tilan osalta, mutta sisäilmatyöryhmän prosessi on todella hyvä, toivottavasti sitä ruvetaan nyt uudessa johdossa noudattamaan paremmin. Varsinkin tiedottamisen kohdalla. Sisäilma-asiat ovat hyvin vaikeita ja hieman tulkinnanvaraisiakin, siksi on ensiarvoisen tärkeää tiedottaa asiallisesti, hyvin ja mahdollisimman tyhjentävästi. Uskon uuden puheenjohtajan ottavan tästä kopin. Toivon sisäilmatyöryhmän ottavan myös kopin siitä, että työryhmään voisi kutsua alueiden johtokunnasta käyttäjien edustajan. Minulla olisi mielessäkin eräs todella hyvä ja ammattitaitoinen ihminen, jota mielelläni ehdottaisin meitä edustamaan. Hänellä on pitkä kokemus aiheesta, mutta ei silti koe tietävänsä kaikkea aiheesta, vaan on avoin ja hyvin kiinnostunut uusista ajatuksista.

Kokouksessamme jouduimme myös valitsemaan loppukaudeksi uuden puheenjohtajan edellisen menehdyttyä äkillisesti. Kävimme jonkin verran keskustelua aiheesta, mutta valitsimme hyvän puheenjohtajan (Mika Eskola, valtanäylien aluetoimikunnasta) ja todella hyvän varapuheenjohtajan.

Olin hämmentynyt kokouksen aikana hetken, sillä sain kiitosta työstäni lähidemokratian ja alueiden ihmisten hyväksi tehdystä työsä ja siitä kiitin ja johtokunta kiitti valitsemalla minut varapuheenjohtajaksi. Kiitän luottamuksestanne. Tulen käyttämään loppukauden kovaan rutistukseen lähidemokratian kehittämiseksi. Olisin mä sen tehnyt ilman varapuheenjohtajuuttakin.

Paljon on työtä edessa, tiukka rutistus, sillä vaikka olemme tehneet kannanottomme, jossa toivomme organisaatiouudistuksen tuovan asukkaille lisää osallistumisen mahdollisuuksia jo asioiden valmisteluvaiheessa ja rohkeutta keskusteluun, jopa vaikeista asioista. Ja olemme ilmaisseet halumme olla aito kumppani, eikä enää pelkkänä lausuntoautomaatti. Toimintamallin tulisi olla sellainen, että kuntalaiset joita tuleva päätös koskee, voisivat aidosti vaikuttaa tulevaan päätösehdotukseen. Rakentava vuoropuhelu vaatii kuitenkin luottamusta, luottamusta siihen, että asioista kerrotaan ja uskoa avoimen keskustelun lisäarvoon. Vaikuttajaraadit, valmistelutyöpajat, asukastapaamiset, aluefoorumit ja osallistuva budjetointi, ovat kaikki hyviä keinoja lisätä vuorovaikutusta. Melkein kaikkia niitä on kokeiltu ja asukkaiden osalta hyväksi todettu. Ja eikö se ole se päämäärää: Asukkaiden tyytyväisyys, se saavutetaan osallistamisella. Asukkaiden osallistaminen on tärkeä keino sitouttamiseen ja alueylpeyden syntymiseen.

Olemme myös kertoneet, että haluamme kehittää Lähidemokratiaa edelleen. Tahdomme siitä toimivan osan kaupunkimme päätöksentekoa. Siksi esitimme toiveemme kutsua koolle jo huhtikuussa Lähidemokratian kehittämistyöryhmän jatkamaan keskustelua Lähidemokratian kehittämisestä Lohjalla. Lohjan lähidemokratiamalli on ollut hyvä, mutta aina on kehitettävää, niin myös meidän mallissamme. Mallia tulisi keventää, tuoda vielä enemmän lähestyttäväksi, jotta alueiden ja asukkaiden ääni saadaan kuulumaan, ja sitä kautta myös se näkyisi kaupungin ja asukkaiden hyvinvointina ja elinvoimana. Työryhmän kutsua vaan ei ole käynyt. Myös tässä näkee sen, että työtä on vielä edessä. Paljon. Toki asioita hautautuu välillä isojen pinojen alle, mutta varsinkin nyt, kun kausi on vaihtumassa, meillä ei ole varaa unohtaa lähidemokratian kehitystyötä. Ensi kauden alustus ja kehitystyö olisi pitänyt jo aloittaa. Kehityksessä on se pieni haittapuoli, että se ei tapahdu itsestään. Se ei tapahdu, jos sen unohtaa. Jos kehittämisen ja kehityksen unohtaa, se taantuu. Siihen Lohjalla ei ole varaa.

Mieletön äitienpäiväviikonloppu

Minulla on ollut hyvin muistiinpainuva äitienpäivä. Jokainen äitienpäivä on ollut omanlaisensa ja jokaista vaalin (paitsi ensimmäistäni, juuri Pyryni menettäneenä), mutta tämä äitienpäiväviikonloppu  oli aivan uskomaton.

Tasavallan presidentti on myöntänyt minulle Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan I luokan mitalin kultaristein. Ansiomerkki annettiin Säätytalossa äitienpäiväjuhlassa. En ehtinyt jännittämään etukäteen tätä merkittävää juhlaa, sillä jouduin suuren suuni vuoksi jännittämään ensin lauantaita. Mulla on paha tapa hyvin usein sanoa sopii, joo, kyllä, ennenkuin mietin asiaa tarkemmin. Taas pääsi käymään niin. Se on varmasti yksi syy siihen, että olen lähtenyt moneen mukaan, etten ole miettinyt ennen lupautumista.

Lauantaina olin klo 8.30 Helsingissä, hermostumassa, meikattavana ja yhdeksän jälkeen haastateltavana toisen äidin kanssa Ylen aamulähetyksessä. Olin kalpeana kauhusta. Ja manasin ties monettako kertaa suurta suutani ja ennen kaikkea nopeaa suutani. Onneksi lähetyksen tuottaja ja toimittaja olivat mukavia ja asiallisia sekä saivat pahimman jännityksen laantumaan.

http://areena.yle.fi/1-3064069  

Kotona kotikriitikot totesivat, että en ollut muistanut sanoa sitä ja tätä ja että ääni kuulosti kummalliselta (pari muutakin kommenttia tuli, jotka jäävät kotiin)

Olin lukenut toisen palkittavan äidin pienoiselämänkerran ennen lauantaita ja ennen lähetystä keskustelimme tämän toisen äidin kanssa ja en voinut kuin ihmetellä häntä. Upea, upea nainen.



Äitienpäiväjuhla oli ikimuistoinen, Cantores Minores laulamassa ja voi että, miten minua harmitti se, että en ollut ottanut nenäliinojani mukaan. Itseni hyvin tuntien, olisi pitänyt ajatella sitäkin tarkemmin. Liikutun aina lasten esiintyessä, oli ne omia tai ei. Varsinkin lasten aloittaessa Paciuksen Suomenmaan. Manasin mielessäni juhlan järjestäjiä, että kehtaavatkin itkettää. Onneksi edellisenä päivänä tutustumani äiti huomasi ahdinkoni ja ojensi nenäliinan. Ihana Aira.

Palkittavia äitejä oli tänä vuonna 29. Ihan uskomattomia äitejä, uskomattomia tarinoita. Upeita selviytyjiä. Omien selviytymisten lisäksi auttavat pyyteettömästi toisia. Aluksi tunsin pienuutta, kuinka minä voin olla näiden upeiden ihmisten seurassa, kuinka voin olla heidän arvoisensa. Nyt tunnen ylpeyttä saadessani olla tässä upeassa, palkitussa välittävien äitien joukossa. Ja se, että iso ryhmä ihmisiä, joiden kanssa olen tehnyt asioita ja vaikuttanut, on sitä mieltä, että olen sen arvoinen. Se siitä tekee minulle kaikkein arvokkainta.

Ministeri Rehulan puhe oli loistava, hän puhui hyvin ja kauniisti äitiydestä. Puhe sai minut (taas itkemään) epäilemään, että sen oli täytynyt olla äiti, joka sen puheen oli kirjoittanut. Kuka hyvänsä kirjoittaja olikin, puhe oli hyvä. Kiitos niistä kauniista äitiyden kuvauksista. Kuten oli myös MLL:n puhe upea, kiitos siitä Linnea Karlssonille.

Kahvitus oli myös mieleenpainuva. Minut oli istumajärjestyksessä asetettu Tasavallan presidentin pöytään ja hän osoittautuikin taitavaksi seuramieheksi. Hän huomioi kaikki ja oli ottanut selvää etukäteen seurueestaan. Kyseli ja jutteli mukavia. Pari juttua tuli juteltua koirista ja joutsenista sekä moottoritien melusta (ettei sitä meillä ole).

http://areena.yle.fi/1-3066548

Yhtenä perusteena minulle osoitetusta kunniasta oli lasten turvallisuuden esillä pitäminen kunnan päätöksenteossa ja maininnan olin saanut myös vuosia kestäneestä kevyenliikenteen väylä Oilaantielle-työstäni. Perusteluissa suurimman painon luulen olleen kuitenkin kouluverkkotyöllä.

Haluan vielä kerran kiittää heitä, joiden mielestä olen tämän huomattavan kunnianosoituksen arvoinen. Ilman heitä, en olisi. Tämän kunnianosoituksen haluan jakaa heidän kanssaan, ilman heidän työpanostaan emme olisi saaneet tehtyä niin upeaa työtä kouluverkon vaikuttajaraadissa.

Paluu arkeen oli kyllä nopeasti, siitä lapset pitävät huolen. Tiskivuori oli selätettävä, toki sen jälkeen, kun oli käyty rannalla. Lasten oli päästävä uimaan. "oli niin kuuma päivä"