Muistan, miltä Pyry tuntui sylissä, muistan sen tunteen, jonka hän herätti minussa, sen pohjattoman rakkauden. Muistan sen, miltä tuntui, kun maailmani romahti. Kun hän lakkasi hengittämästä. Kun MediHelin lääkäri sanoi, että olemme yrittäneet kaikkemme, mutta hän on ollut jo liian kauan hengittämättä, hänen aivonsa ovat olleet liian kauan ilman happea.
Muistan, kun meidät kutsuttiin kardiologin luokse, joka halusi selittää meille ruumiinavauksen tulosten tultua, mikä Pyryllä oli. Muistan, miten hän sanoi meille "nyt pitää muistaa, että tässä surraan sairasta lasta".
Muistan, kuinka 7 kuukautta Pyryn menehtymisen jälkeen esimieheni (kahden lapsen äiti) sanoi minulle, että kyllä sun pitäisi jo päästä sen yli.
Työpaikkalääkäri totesi minulle, kuultuaan minkäikäinen Pyry oli menehtyessään, että "kauheaa, siinä ajassa siihen on ehtinyt jo kiintyä"
Vaikka nuo ylläolevat ovat jo kauan sitten sanottuja, tulee ne välillä mieleen. Sille ei voi mitään, että kaikki eivät osaa kohdata surevaa, harva osaa oikeasti sanoa mitään. Pyryn menehtymisestä on kulunut aikaa. Silti olen aina hänen äitinsä. Silti vielä tulee vaikeita päiviä.
Sille kardiologille, joka totesi meille, että suremme sairasta lasta, olisin halunnut sanoa, että me emme tienneet hänen olevan sairas, kukaan ei tiennyt, ja vaikka olisi tiennyt, se on aivan sama! Sairas tai terve, mitä väliä?
Entiselle esimiehelle, joka totesi, että pääse jo yli, olisin halunnut sanoa vaikka mitä, mm sen, että kuinkahan nopeasti sinä pääsisit siitä yli, mutta parempi varmaan edelleen olla tästä hiljaa.
Työpaikkalääkärille, joka totesi, että siinä ajassa ehtii jo kiintymään, totesin, ettei "se" ole koiranpentu. Kiintymys tapahtuu jo huomattavasti ennen syntymää. Todennäköisesti hän sen tietää, mutta ei osannut kohdata surevaa.
Ja mä muistan ne tuskan tunteet, edelleen. Kuinka itse ei saanut hengitettyä ja kuitenkin yritti hengittää, kuinka kuuli nuo kaikki sanat ja yritti muistaa, että he eivät tiedä, miksi noita sanoja sanovat. Kuinka oli täysi työ kestää tuska ja yritti kestää vielä sanat.
Ammatti-ihmisille toivon enemmän koulutusta vuorovaikutuksessa ja surevan kohtaamisessa.
Kanssasiskoille ja -veljille toivon voimia. Voimia arkeen ja voimia sammakoiden vastaanpomppimisille. Niitä ei voi estää. Olen siitäkin pahoillani.
Tässä mielipidekirjoitus, kiitos hänelle kauniista sanoista
"Erilainen lapsi on ollut elämäni suurin onni, ilman häntä en olisi niin paljon nähnyt." Muun muassa näin kirjoittaa nimimerkki Piilomaan Pikku Aasi Länsi-Uusimaan mielipidesivulla lauantaina 28.5. julkaistussa Kirje äitiydestä -kirjoituksessaan.
Kirjoituksessaan äiti muistelee, kuinka hän 25-vuotiaana ensisynnyttäjänä kohtasi kätilön pelästyneen katseen ja sai vastaukseksi "No, kun tämä on tällainen". Äiti kuvaa arkea erilaisen lapsen kanssa sekä yhteiskunnan ja muiden ihmisten suhtautumista lapseen. Ennen kaikkea kirjoittaja rohkaisee muita erilaisten lapsien äitejä: "Te selviätte. Yhdessä te selviätte. Koska ihminen on vahva, viisas ja oppivainen, koska rakkaus on ehdoton."
Kirjoituksessaan Piilomaan Pikku Aasi viittaa keskiviikkona Länsi-Uusimaan mielipidesivuilla julkaistuun kirjoitukseen "Kirje nuorelle äidille", jossa kirjoittaja rohkaisi vauva-aikaa eläviä nuoria äitejä muun muassa kirjoittamalla "Sinäkin selviät: Terve lapsi on lahja. Vaativa mutta rakas. Juuri kun luulet nääntyväsi väsymykseeen, tämä hyväkäs hymyilee ja sinä olet onnellinen. Vaikkakin väsynyt."
Tässä nimimerkki Piilomaan Pikku Aasin kirjoitus kokonaisuudessaan:
"Myös sairas lapsi on lahja. Siitäkin sinä selviät. Te selviätte. Yhdessä te selviätte. Löydätte tienne yhdessä. Myös ilman apua. Koska ihminen on vahva, viisas ja oppivainen, koska rakkaus on ehdoton. Uskalla uskoa itseesi, äiti! Kuuntele sisäistä ääntäsi!
Kun lapsen synnyttyä kohtasin kätilön pelästyneen katseen, kun 25-vuotiaana ensisynnyttäjänä kävin hänen kanssaan keskustelun: ”Mikä on?” ”No, kun tämä on tällainen.” ”Onko vauva hengissä?” ”On.”
Ne sanat eivät unohdu koskaan. Se tilanne ei unohdu koskaan. Mutta silloin tietää, että kaikki on mahdollista, että on valmis äidiksi, että vastuu on annettu oikealle henkilölle, kun ei edes kiinnosta, mikä on ”tällainen” vaan ainoastaan se, että lapsi on hengissä. Heittäkää tänne mitä vaan, me kyllä selvitään. En minä tällaista vaihtoehtoa ollut ajatellut, mutta kuinka moni on, ennen kuin alkaa lasta harkita?
Kolmen kuukauden koliikkivalvomiset, hammasvalvomiset, sairausvalvomiset, sairaalasängyn vierellä valvomiset on helppo kestää, vaikka raskasta onkin, kun kuitenkin suurimpana huolena on aina, nyt ja tulevaisuudessa se, kuinka lapsi selviää tässä maailmassa.
Kuinka kannan häntä yli vaikeuksien?Kuinka yritän antaa kunnialla hänelle vammastaan huolimatta kaikki ne mahdollisuudet elämään jotka ”terveillä” lapsillakin on? Kuinka kannan häntä yli vaikeuksien, kuinka kuljen rinnalla ilossa ja surussa, viisaasti, sopivasti kannatellen, ei liikaa, ei liian vähän.
Kuinka kerron hänelle ihmisten asenteista ja siitä, että aina löytyy joku, jolla on asiat vielä huonommin täysin ilman omaa syytään. Kuinka kerron maailman kovuudesta, hänen arvokkuudestaan ja muidenkin arvokkuudesta, siitä, ettei meistä kukaan ole syyllinen siihen, ettei hän saanut syntyä terveenä.
Kuinka käsittelee leijonaäidin sydämessään pimeinä hetkinään sen tosiasian, että suurin osa saa terveen lapsen jopa ilman mitään edellytyksiä pitää lapsi terveenä. Kuinka moni omalla välinpitämättömyydellään ja itsekkyydellään ”pilaa” sen hänelle annetun täydellisen terveen lapsen, kirjoittamattoman taulun, jonka pintaan riivitään monta rumaa asiaa.
Tämäkin on tullut keskusteltua myös sen oman ”tällaisen” lapsen kanssa. Että kuinka onnellinen hän saa kuitenkin olla siitä, että hänen ei niin täydelliseen tauluunsa on kirjoitettu asioita rakkaudella ja viisaudella, maalaisjärjellä, yhdessä.
Se on hänen taulunsa, ei minun äitinä pidä sitä sotkea. Ei niin kuin useilla on tapana sanoa, että ”parhaani olen yrittänyt” vaan että ”parhaasi olen yrittänyt”, ne on kaksi aivan eri asiaa.
Ei minua äitinä kukaan ole auttanut. Tukiverkot ovat satojen kilometrien päässä. Mies töissä pitkää päivää.
Yhteiskunta ei apuaan tyrkytä, päin vastoin. Neuvolassa jo aikanaan todettiin, että ei tästä lapsesta mitään tule. Koulussa ei ole annettu mitään tukea, tavallaan toinen koulupäivä on käyty joka päivä kotona koulun jälkeen, että oppi on mennyt perille. Yksin tai oikeammin kaksin tästä on selvitty. Kohta vietetään lakkiaisia.
Jokainen epäilevä sana ja tuijotus on vaan lisännyt voimiani. Kirkkainta kultaa minulle äitinä on ne hetket, kun näen lapseni onnellisena. Kun hän pienenä oppi uusia asioita, kun hän nyt onnistuu tekemisissään, kun hänellä on tulevaisuudensuunnitelmia, kun hänellä on suurisydämisiä ystäviä lähellään, hänellä on kaikki hyvin.
Kiusaajistakin on tullut kavereita, kun ovat ennakkoluuloiltaan uskaltaneet tutustua. Olen aina sanonut, että kyllä muut huomaa, kuinka hyvä tyyppi olet, kunhan vaan jaksat odottaa ja olet oma itsesi. Tosin se vaatii lapselta hirmuisen anteeksiantavaista sydäntä. Toisen posken kääntämistä, mutta ei itsensä siitä syyttämistä.
Luotan aina vaikeimmallakin hetkellä siihen, että lapsestani tulee pärjäävä aikuinen. Enempää en ole koskaan lapselleni toivonut, kuin sen, että hän osaisi pitää oman lapsenpuhtaan rakastavan sydämen avoinna tälle maailmalle. Kolhuilta ei voi välttyä, mutta sydämen rakkaus ja viisaus voi silti säilyä.
Kun perusta on vahva ei talokaan huoju. Se, kuinka paljon se on äitinä minulta vaatinut on yhdentekevää, koska lapsissa on tulevaisuus. Äitiys on elämäni tärkein asia. En tiedä olenko onnistunut. Erilainen lapsi on ollut elämäni suurin onni, ilman häntä en olisi niin paljon nähnyt.
Halaus kanssasisarille."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti