torstai 28. huhtikuuta 2016

Kunnianosoitus, jonka arvoinen yritän olla vastaisuudessa, ja jonka arvoinen haluaisin olla

Sain  kirjeen, jota en aluksi ymmärtänyt ollenkaan.
Kirje tuli MLL:n kuoressa ja ensin ajattelin sen tulleen  erehdyksessä minulle, olenhan toiminut joskus paikallisyhdistyksen hallituksessa. Olin jo heittää kuoren avaamatta suoraan paperinkeräykseen. Ajattelin kuitenkin avata kuoren tarkistaakseni sisällön, jotta voin laittaa sen oikealle henkilölle eteenpäin. Jouduin lukemaan kirjeen hyvin moneen kertaan ymmärtääkseni sen sisällön. Tarkistin myös moneen kertaan, että kirje on tullut oikealle henkilölle.

Minulle. 
Kun vihdoin ymmärsin kirjeen sisällön, en enää nähnyt lukea kirjettä, sillä jokin roska taisi tulla silmään ja hiekkaa toiseen. Olin hyvin liikuttunut.

Arvoisa Lotta Paakkunainen (se olen minä, ihan oikeasti)
Olemme iloisia saadessamme onnitella Teitä Tasavallan Presidentin antamasta kunniamerkistä, joka on Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan I luokan mitali kultaristein. Kunniamerkki on huomionosoitus kasvattajana tekemästänne arvokkaasta työstä.

 En tiedä, mitä sanoa. Olin hyvin hämmentynyt, edelleen olen. Kyseistä kunniamerkkiä ei saa kuin isoäidit, jotka ovat tehneet huomattavan uran sijaisäiteinä, kasvattaneet yksitoista omaa lastaan ja sen jälkeen (tai jopa samaan aikaan) vielä toimineet sijaisäitinä.
Nytkin lukiessani muiden äitien kuvauksia, olen hämmentynyt. Olen uskomattoman hienoon joukkoon päässyt, upeita naisia, upeita äitejä. Uskomattomia tarinoita.

Kun aloin kyselemään, kuka/ketkä ovat tämän takana, hämmennyin vielä enemmän, kun vyyhti alkoi purkautumaan. Yksi ihana ihminen on tehnyt todella ison taustatyön, erään toisen upean naisen vinkistä, esitellyt asian kouluverkon vaikuttajaraadille, joka on hakenut minulla tätä huomattavaa kunnianosoitusta. Ja omat vanhempani ja sisareni ovat olleet apuna. Hämmennyin siitä, minkälainen määrä ihmisiä tähän oli saatu mukaan, ihan uskomatonta. Olen hyvin kiitollinen. Olen hyvin otettu. Toivon olevani kunnianosoituksenne arvoinen.

Iso kiitos tästä kuuluu myös miehelleni ja perheelleni. Erityisesti heille. Onhan tämä kaikki heiltä pois. Toivon, että lapseni joskus antavat anteeksi ja ymmärtävät. Toivon, että pystyn antamaan myös heille tämänkin kautta jotain tärkeää.

Toivon, että mieheni jaksaa rinnallani. Ja olen kiitollinen siitä, että olen voinut tehdä tätä. Ilman hänen venymisiään, en olisi voinut tehdä mitään tästä. Enkä ilman hänen arvostustaan olisi voinut tehdä.Toki meillä riidellään, myös tästä aiheesta. Koska aikaahan tähän menee.


Sain hyvin rohkaisevan viestin eräänä päivänä yhdeltä ystävältäni, ja se viesti päättyi näin:

Kipuilusi omien lasten liian vähälle jäämisestä, äidiltä - sinulta, kun annat aikaasi näille asioille. Se on yksi äidin olemuksen suurimpia tuskia, josta joutuu tinkimään. Toivon, että joskus taas siihen palautteena nähdä voittoja työsi tuloksena.
Niin minäkin. Kiitos.
 




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti