Kuka sen sitten tekee?

Kouluverkon vaikuttajaraadin viimeisimmässä kokouksessa oli todella vähän osallistujia, kymmenkunta. Kaupungilta siihen nähden oli kyllä yliedustus. Kaupunginjohtaja, opetuspäällikkö, teknisen toimen hallintopäällikkö ja koulun rehtori.
Alkuhämmästyksen jälkeen ajattelin, että ehkä väen väheneminen on hyvä merkki. Ehkä koetaan, että nyt ei tarvitse osallistua, ehkä koetaan, että kouluasiat alkavat olemaan hyvässä mallissa. Haluan siis nähdä tämän asian myönteisenä siinä mielessä, että kouluasiat ovat hyvällä tolalla ja  akuuttia tarvetta raadille ei enää taida olla.
 
Viikonlopun aikana olen saanut vanhemmilta terveisiä, on todettu, että kyse ei ole siitä, että asiat olisivat hyvin, vaan siitä, että kokee tilanteen toivottomaksi. Mitään ei pysty tekemään. Ihan sama, mitä sanoo tai tekee. Hukkaan menee.

Osaltaan varmaan ihan tottakin, mutta

Joku voisi sanoa minusta, että en enää ole niin kärkäs sanomaan kuin ennen ja että olen sovinnollisempi ja yritän liikaa kaupungin suuntaan. Tosin moni kaupungilta ei välttämättä ole samaa mieltä. Mitä sain aikaiseksi haukumalla?  Itseasiassa yllätävänkin monia asioita, mutta kuinka kehittävää se on?

Siksi yritän monella eri keinolla ja kokoajan, jotta voin sanoa lapsilleni, että mä tein kaikkeni.
Kaikki alkoi tuosta meidän tiestä. Vaarallisesta tiestä, jossa ei välitetä nopeusrajoituksista, jossa pahimmassa mutkassa menee joka talvi monella autolla pitkäksi, jossa lapsia pitää opettaa kävelemään väärää puolta tietä. Mä mietin pitkään, että miksi sille tielle ei tehdä mitään? Onhan sitä jo vuodesta 1966 siihen suunniteltu ja aina se on kuopattu. Mutta ei enää. Toivottavasti. Ainoa kuoppa mitä siihen tänä syksynä tulee, on se kuoppa, mikä tehdään, kun uutta siltaa aloitetaan rakentamaan.
Ajattelin, että kuka mun lasten puolesta puhuu, jos en minä.
Se alkoi ennenkuin mun lapset oli koulussa.
Kun esikoisemme aloitti koulun, ajattelin, että mun on pakko tehdä jotain sen vaarallisen tien vuoksi Lähettelin viestejä moniin yrityksiin ja kerroin tiestämme ja sain koulumme eka- ja tokaluokkalaisille heijastimet lahojoituksena.Vein lapsille heijastimet ja puhuimme liikenneturvallisuudesta. Viime vuonna jakaessani eräs oppilas sanoi jo odottaneensa tätä. Muutaman kerran on näköjään tehty sitä. Lupasin lapsilleni, että se jatkuu niin kauan, kunnes saamme sen tien. Toivottavasti en luvannut liikaa.
Koulukyytirumban alkaessa, mä mietin, että samalla, kun vaahtoa omien lasten kyydistä, voin sanoa muistakin. Ei se ole yhtään isompi vaiva.
Sitten tuli Koisjärven koulun lakkautus. 
Hyrsylä.
Kouluverkon vaikuttajaraati, 5521 lasta. Sen verran oli oppilaita Lohjan peruskouluissa syksyllä vuonna 2015.
Lumipallo.
Kuka lasten puolesta puhuu, jos en minä? Jos emme me? Kuka sen sitten tekee?


Kyllä mä ymmärrän turhautumisen, väsymisen, turtumisen. Itse olen monet kerrat tuntenut turhautumista. Raivoa, itkuja on itketty ja monesti olen miettinyt kaiken tarpeellisuutta ja taroituksenmukaisuutta. Mitä helvetin väliä on millään, mitä mä sanon, tai teen. Joka asiassa, joka puolella, tulee seinä vastaan. Hyvin monessa asiassa, että "kyllähän sä Lotta ymmärrät, mitä tämä tulee tarkoittamaan?"

Olen kuullut muutamalta valtuutetulta, että hehän ovat meitä varten siellä valtuustossa. Edustamassa meitä. NO EDUSTAKAA! Olkaa meidän äänenämme, puhukaa lastemme puolesta, puhtaan sisäilman puolesta, hyvien koulujen puolesta. EDUSTAKAA aluettanne, edustakaa ihmisiä.

Joka asiassa tulee se vastaan, että olen äiti, että olen nainen. Kokematon. Että olen vain vapaaehtoinen.
En edes muista moneenko kertaan olen ajatellut heittäväni pyyhkeen tiskiin, hanskat naulaan, mitä näitä nyt on. 
Sitten tulee joku, joka sanoo, että miks et sinä?
Sitten tulee se  joku, joka soittaa huolestuneena lapsensa voinnista. Kuinka lapsi oireilee koulussa.
Sitten tulee se joku, joka sanoo kiitos.

Aluetoimikunnassa olen kuullut kauneimman, mitä voi kuvitella kuulevansa. Erään kokouksen jälkeen yksi osallistuja totesi, että ei meillä kellään olisi mitään hätää, jos jokainen rakastaisi omaa kyläänsä ja aluettaan, kuten meidän Lotta.

Jos yksikin voi vaikuttaa, miten paljon voi kymmenen vaikuttaa? Tai kaksikymmentä? Sata?

Mä kunnioitan suuresti heitä, jotka toimivat vapaaehtoisina partiossa, liikuntaseuroissa, muissa harrastuksissa, että lapset saisivat harrastaa ja tehdä. Mieletön määrä käytetään omaa aikaa lasten ja nuorten hyväksi. He tekevät paljon ja saavat paljon aikaan. He vaikuttavat satojen ja taas satojen lasten ja nuorten elämään ja tulevaisuuteen. Meillä jokaisella on omat keinomme yrittää vaikuttaa. 

Olisi kiva, jos itsekin pystyisi osallistumaan johonkin lasten harrastukseen. Mutta onneksi meillä on heitä, jotka sen tekevät. Siellä on monta, jotka ajattelevat tässä kohtaa, kuten minä esim kyydeistä: samalla, kun omat harrastaa, voin vetää sitä ryhmää. Ja iso kiitos heille siitä!