SIlloin-kun-minä-olin-pieni....NO, et ole enää, mutta voit leikkiä joskus olevasi

Tänä aamuna mennessäni 9 vuotiaan tyttäreni vanhempainvarttiin, pysähdyin hetkeksi koulun pihalla ja katselin koulua. Oli lapsia keinumassa, pelaamassa jalkapalloa, juoksemassa, leikkimässä. Mietin viimeistä puolta vuotta.  Viimeinen puoli vuotta on ollut raskas ja työntäyteinen. Koulumaailma on, sen lisäksi, että itselläni on kolme koulussa, tullut kovin tutuksi tänä aikana. Ihan kuin ei omana kouluaikoinaan olisi saanut tarpeekseen  koulusta, pitää nyt isompanakin ravata, viikottain, jossain koulussa.

Ei sillä, koen tämän tärkeäksi. Olemme itse viettäneet aluksi 9 vuotta koulussa ja nyt sen tekevät omat lapsemme. Mikään ei ole tärkeämpää kuin lastemme tulevaisuus ja hyvinvointi ja kuinka me sen voisime turvata. Varhaiskasvatuksen laadun turvaamisesta sen tulee lähteä ja jatkaa sitä koulun laadun turvaamisella. Haluan pystyä katsomaan lapsiani silmiin sanoessani, tein kaikkeni, että sinulla olisi hyvä tulevaisuus, joka saralla.
Jokainen vanhempi varmasti jakaa tämän ajatuksen kanssani, jokaisella meillä on omat tapamme se tehdä ja jokainen varmasti teemme parhaamme sen suhteen. Minä teen sen tällä tavalla, mutta en voisi tehdä sitä ilman mieheni tukea.
Ajatukseni keskeytti, kun muutama oppilas tuli luokseni iloisten "moi Lotta" huutojen kera. Ennen vanhempainvarttia sain vielä keskustella lasten kanssa. Koulussa vierailujeni kohokohta onkin se, että pääsen juttelemaan lasten kanssa.
Tänään Länsi-Uusimaan artikkelissa (7.5.2015) kerrottiin kouluverkon selvitystyön lapsivaikutuksen arvioinnin yhdestä osiosta, tärkeimmästä: Lasten kuulemisesta. Se oli hyvä muistutus meille kaikille siitä, että lapsille koulunkäynnissä tärkeintä on kaverit ja se, että otetaan hyvin vastaan, ettei kukaan kiusaa.

Me aikuiset välillä unohdamme itse joskus olleemme lapsia. Muistetaan kyllä omat lapsuusaikamme, "silloin-kun-minä-olin-pieni" tulee turhan usein itseltänikin (muistan inhonneeni sitä pienenä) ja "oletpa-sinä-kasvanut" (sitä vasta inhosinkin).
Tekisi hyvää itse kullekin toisinaan heittäytyä, miettiä sitä lasten todellisuutta, ei vanhemmuuden kautta eikä aikuisen silmin. Mutta, toisaalta, kuka siihen enää pystyy, oikeasti? Lasten kanssa on kiva jutella, leikkiä, juosta ja riehua, mutta jossain vaiheessa jonkun pitää olla se aikuinen, ja miksi se ei olisi se tyyppi, joka on elänyt jo sen lapsuutensa. Sen tyypin pitää puolustaa lasten oikeutta olla lapsia, lasten oikeutta saada hyvää opetusta, hyvässä mestassa. Oli se sitten mikä tahansa.