Kuinka huolehdimme heistä, jotka tarvitsevat tukea? Kuinka pystymme arvioimaan tuen tarpeen ja laadun? Kauanko voimme seurata ja kauanko omaishoitajan voimat riittävät?
Kuinka pystymme sanomaan itsellemme sen, että nyt ei enää oma tuki riitä, nyt on tuentarve muuttunut?
Näitä asioita jäin miettimään eilisillan jälkeen, kun olin ajanut pimeässä illassa auton perässä, jonka kulku herätti huomioni.
Olin kahden lapseni kanssa tulossa Lohjalta ja ajoin pimeää tietä kotiinpäin. Lapset katsoivat kännykästäni videoita ja naureskelivat takapenkillä. Edelläajavan auton nopeus putosi välillä 20 km/h ja välillä nousi 60km/h, lyhyelläkin välillä. Ohittamaan en lähtenyt, sillä tie on mutkainen, ja suurin osa tiestä kuitenkin on ohituskieltoaluetta. Lisäksi edelläajava auto kävi hyvin usein vastaantulevien kaistalla. Kun jo toinen vastaantuleva auto joutui väistämään autoa, päätin soittaa poliisille. Lapset antoivat puhelimeni ja soitin hälytyskeskukseen.
Annoin auton rekisterinumeron ja kuvailin auton kulkua, annoin sijaintimme.
Selvisi, että autoilija ei ollut päihteiden vaikutuksen alaisena, eikä väsynyt, vaan vanhempi muistisairas eksynyt henkilö, jota poliisi etsii.
Olin helpottunut, sillä olin jo ajatellut, että ylireagoin ja tuntui vähän ylilyönniltä soittaa hälytyskeskukseen sen vuoksi, että epäilin ajavani rattijuopon perässä, mitä, jos asia ei olisi ollutkaan niin?
Mutta asia oli kuin olikin vakava. Minut yhdistettiin partiolle, joka oli lähtenyt etsimään eksynyttä. He pyysivät minua seuraamaan autoa ja kertomaan sijaintimme, "jos tästä ei tule minulle vaaratilannetta". Totesin kyydissäni olevan lapsia, että en lähde mitään sellaista tekemään, mistä voisi lapsilleni olla vaaraa.
Lapset seurasivat jännittyneinä tilannetta.
Päästyämme risteysalueelle, autoilija pysähtyi täysin keskelle, kuin miettimään, mihin mennä. Hän päätti mennä oikealle ja suoraan vastaantulevien kaistalle. Kaksi autoa joutui taas väistämään heidän vastaantulevien kaistalle. Tuolloin ajattelin, että hänet on saatava pysähtymään, ennenkuin kenellekään käy mitään.
Väläyttelin valoja hänelle ja parin kilometrin päästä hän pysähtyi.
Ajoin viistosti hänen eteensä, ettei hän enää lähtisi ajamaan. Menin hänen luokseen ja tässä vaiheessa huomasin, että hänen tuulilasinsa oli (kuten auton kaikki muutkin lasit) täysin jäässä. Mikään ihme, että ajeli vastaantulevienkin kaistalle, kun ei nähnyt mitään.
Kerroin hänelle soittaneeni hänelle tukea ja apua kotiinpääsyyn, johon hän totesi, tietävänsä, mihin menee. Hän osoitti eteenpäin.
Keskustelimme niitä näitä ja välillä kävin vilkaisemassa lapsia.
Kylmä alkoi painamaan ja herrasmies tarjosi minulle istumapaikkaa autossaan, "jos on kylmä". Kiitin, mutta totesin kuitenkin, että koska lapseni odottavat meidän autossa, pysyn heidän näkösällään, etteivät pelästy.
Pian paikalle saapui autoilija, joka huuteli "onks se tuolla autossa". Odottelin paikalle poliisia, en ketään muuta, joten hämmennyin tällaisesta huutelemisesta. He osoittautuivat tutuiksi ja tämä autoilija oli etsimässä herrasmiestä ja luonnollisesti huolissaan, nähtyään auton tienvieressä, tuntemattoman seistessä puhelin korvalla vieressä.
Pian poliisitkin saapuivat paikalle, ja he totesivat, että oli hyvä, että soitin, sillä he olivat lähdössä etsimään tätä herrasmiestä aivan eri suunnasta. Vastailin heidän kysymyksiinsä ja lähdin lasten kanssa kotiin. Lapset vielä vilkuilivat poliiseja ja kotona antoivat selonteon isille.
Ilahduttavaa oli, että tänä aikana, kun seisoimme tien vieressä, pysähtyi kaksi autoiljaa kysymään, tarvitaanko apua.
Olen tyytyväinen, että vastaan ei sattunut hurjastelijaa, kun herrasmies ajoi vastaantulevien kaistalla, olen tyytyväinen, että ei sattunut sillä kertaa kenellekään mitään ja herrasmieskin pääsi loppujen lopuksi kotiin. Ja olen tyytyväinen, että he, jotka ajoivat vastaan, pääsivät ehjin nahoin kotiin.
Poliisit ja hälytyskeskuksessa puheluuni vastannut työntekijä toimivat hienosti ja rauhallisesti.
Loppu hyvin, kaikki hyvin. Vai kuinka tästä jatkaa herrasmies ja hänen omaisensa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti